Suunsoittajan lomaltapaluu

Lomailun jalo taito ei ole koskaan kuulunut suurimpiin vahvuuksiini. Tärkeintä minulle on se, että silloin tällöin ja sopivin väliajoin voi henkisesti irroittautua työstään. Silloin voi antaa itselleen täyden vapauden laiskotella ja antaa aivotoiminnan suuntautua sinne minne tuuli kuljettaa. Olen huomannut, että minulle tällainen vapaus alkaa olla tarpeeksi noin kahden päivän "vaeltelun" jälkeen. Sen jälkeen mieli halajaa takaisin musiikin ja kulttuurin rakenteiden pohdintaan, eikä suunsoittaja, jota yleisemmin laulajaksi kutsutaan, enää jaksa, saati halua pitää instrumenttiaan käyttämättömänä.

Viime aikoina olen erityisesti pohtinut suomalaisten kesäfestivaalien runsasta määrää ja toisaalta kaiken mainostamisen yhtenäisyyttä. "Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista" tuntuu olevan teemana lähes jokaisella tarjoajalla. Sosiaalinen media on täynnä tekijäryhmiä, jonka jäsenet kiittelevät kilvan toisiaan. Tässä en yritä ollenkaan "jeesustella" sillä, etten itsekin tekisi toisinaan samoin. Olen vain alkanut pohtia kiitosten arvoa tällaisissa yhteyksissä. Tietyllä tavalla alamme small talk:iin kuuluu myös esityksen jälkeen sanottu "Bravo, brava tai bravi tutti". Kokemusperäisesti olen todennut sitä käytettävän jo lähinnä tervehdyksen omaisesti. Sen sisältämä viesti on enemmänkin se, että" työpäivä tuli tehtyä ja nähdään taas seuraavalla kerralla".

Sitten taas tämä festivaalien määrä. Nykyaikana on vaikea erottua porukasta ja sitä voi todellakin todistaa mitä mielenkiintoisempien mainoskampanjoiden muodossa. Mieleeni tuli muutaman kuukauden takainen lehtijuttu, jossa käsiteltiin suomalaisten kuntien itselleen kehittämiä sloganeita. Toimittajan loppukaneettina oli lukuisten haastattelujen pohjalta se, että jos itse tuote, tässä tapauksessa kunta, on kunnossa niin mitään erityistä keksimällä keksittyä slogania sen vakuuttamiseksi ei tarvita. Kuinka monta klassisen musiikin konserttia myydänkään käyttämällä apuna sanoja "diiva", "dramaattinen" ja "kuningas".

Taiteilijan sielun ominaispiirre on se, että haluaa olla esillä ja saada ihmiset kiinnostumaan, sekä katsomaan töitänsä. Sivutuotteena syntyy myös monesti ammatillinen sisäpiiri, jonka jäsenistä yli puolet puhuu tottuneesti teoksista jonkun toisen kollegan kuulopuheiden perusteella ilman, että olisi itse nähnyt tai kuullut teoksen. Valmistettavien teosten määrä ja niistä syntyvä informaatio on niin suuri, että tähän on vaikea olla sortumatta nimimerkillä Kokemusta on.

Alkaessaan puhua teoksesta, jota itse on juuri työstämässä, on vaikea puhua siitä kovin objektiivisesti. On hyvin vaikeaa tietää, että miltä asiat näyttävät ja kuulostavat ulospäin. Se, että toimiiko paljon puhuttu draaman kaari ja pitääkö teos otteessaan. Jokainen tekijä on tietyllä tavalla ehdollistettu seisomaan kulloinkin tekemänsä teoksen takana. Suurimpana ongelmana pidän sitä, että teosten idea ja informaatio jäävät lavan sisäpuolelle. Tämä on mielestäni melko yleinen ongelma. Tekijäryhmästä näkee suuren innon ja uskon teokseen ja sen toteutukseen, mutta sanoma jää idean kera valitettavasti vain ryhmän sisäiseksi kokemukseksi. Taiteen toimivuudessa on aina ripaus venäläistä rulettia, jota ei edes ylenpalttiset taloudelliset resurssit pysty täysin poistamaan. Lieneekö juuri se syy siihen, että taide ei koskaan kuole?